Monrepos ennen sotia

1000 - 1400

Viipurin keskustasta 2,5 kilometriä luoteeseen meren rannalla on kuuluisa Monrepos´n luonnonpuisto. Se on maisemaltaan vaihteleva; korkeiden rantakallioiden lomassa puro halkoo lehtoja ja niittyjä ja polkuja risteilee vanhojen puiden alla ja sananjalkaviidakossa. On sanottu, että siellä ei päivän aikana tarvitse kulkea samaa polkua kahta kertaa.

Noin 1000–1200 vuotta sitten asutus oli Viipurin seudulla harvaa ja alue tunnettiin viikinkien ja varjagien kauppa- ja ryöstöretkistä. Vuoksi jakautui näihin aikoihin kahteen haaraan suunnilleen Antrean (Kamennogorsk) kohdalla. Toinen haara laski etelään Viipurinlahteen ja toinen koilliseen Laatokkaan.

Karjalaiset rakensivat varustuksia vesiväylien ja kauppareittien varsille. Eräs näistä oli nykyisen Viipurin linnan paikalla, missä eteläisin maantieyhteys ja vesireitit kohtasivat toisensa. Täällä olivat salmet kaikkein kapeimmillaan.

Viipurin linnan paikalla olleen karjalaisen puulinnoituksen valtasivat ruotsalaiset kolmannen ristiretken aikana vuonna 1293 ja ryhtyivät välittömästi rakentamaan asteittain uutta kivirakenteista linnaa, jonka me kaikki tunnemme.

Viipurin läheisyydessä oli varmasti ollut muitakin varustuksia. Sijaintinsa puolesta voisi olettaa erään varhaisemman asutuspaikan ja varustuksen olleen Linnasaaren alueella, Monrepos’n jylhillä kallioilla, missä oli mm. erinomainen lähde. Ainakaan toistaiseksi alueella ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, vaikka Monrepos’n puistosta onkin löydetty kivikirves.

Linnasaari on ollut muinainen karjalainen kauppapaikka. Kallioiden välissä on ollut hyvä satamapaikka viikinkienkin laivoille ja edelleenkin pulppuavasta lähteestä saatiin juomavettä. Lähde on todennäköisesti ollut uhripaikka. Muinaisruotsin pyhää tarkoittanut sana “vi” on ehkä ollut lähteen ansiosta koko kaupungin nimen pohjana.

1500 - 1700

Ruotsin vallan aikana 1500-luvulla alue oli Lill Ladugård -nimisenä kruununtilana, jota käytettiin Viipurin linnan ja kaupungin ylläpitoon. 1600-luvun kartoissa alue tunnetaan nimellä Gambla Wiiborg, mutta sitä ei tiedetä, tarkoittaako nimi suurta kylää vai vanhaa varustusta. Lill Ladugårdin eli Latokartanon tila oli kooltaan 1800 ha, mutta sen rakennuksista ei ole tietoa. Tila, johon kuuluivat kaikki myöhemmät ns. pohjoiset esikaupungit, annettiin vuokralle. Varhaisin tieto on vuodelta 1625, jolloin vuokraajana oli pormestari Reinhold Bösman. 1700-luvun alkaessa tilan vuokrasi porvari Hans Berndt Soldan. Kun Venäjä sai Uudenkaupungin rauhassa 1721 nk. Vanhan Suomen alueen, kartanon omistajat pakenivat Ruotsiin. Tila jäi huonolle hoidolle ja alkoi rappeutua. Linna ja sen varuskunta ei sitä tarvinnut, sillä elintarvikkeet hankittiin pääasiassa Pietarista. Linnan komendantti, jonka alaisuuteen Latokartano kuului, vuokrasi maata laidun- ja kasvimaiksi kaupunkilaisille.

Vuonna 1759 luonnonkauniista maisemasta kiinnostui Katariina Suuren suosikki, Viipurin komendantti ja Vanhan Suomen sotakuvernööri Peter von Stupishin. Hän sai viipurilaisten harmiksi tilan haltuunsa vähäisellä vuosimaksulla. Kenraalin puoliso Charlotte oli innostunut puutarhanhoidosta ja alkoi suunnitella alueelle englantilaista maisemapuutarhaa. Alue sopikin siihen erinomaisesti; siellä oli reheviä rantaniittyjä, jyrkkiä kallioita, lampia, puroja ja merenpoukamia sekä pikkusaaria. Tilaa kutsuttiin nyt Charlottendahliksi.

Tila alkoi kukoistaa, sinne perustettiin puutarha, istutettiin ruusuja, syreenejä ja mustaherukkapensaita ja rakennettiin 76 metriä pitkä kasvihuone. Stupishinin perheen käytössä oli 3 asuinrakennusta: parikymmentä metriä pitkä kesäisin asuttava rakennus, pienempi talo, jossa oli monta uunilla lämmitettävää huonetta sekä nelihuoneinen rakennus, jossa oli myös sauna. Palkollisille oli 30 metriä pitkä asuintalo (myöh. kirjastorakennus) ja kymmenkunta mökkiä tai väentupaa. Lisäksi tilalla oli 15 hevosen talli, suuri navetta, kanala, kaksi sikalaa, tuulimylly ja rakennukset oluen panoa ja viinanpolttoa varten. Perunkirjoituksessa mainitaan vielä puutarhan monet hedelmäpuut, kuivuneet puut – pakkanenko? – ja luonnonpuut. Ilmeisesti jo Stupishinin aikana luotiin puutarhakäytäviä ja vanha lehmuskuja sekä sittemmin Linnasaaresta purettu silta.

Peter von Stupishinin kuoltua tsaari Paavali I:n lanko, Württembergin prinssi Friedrich Wilhelm asettui Vanhan Suomen käskynhaltijana vuokralle Charlottendahliin ja siellä kesän asuttuaan osti sen 3000 ruplalla. Hän oli luonnonystävä ja viihtyi kartanossa niin hyvin, että antoi sille nimen Mon Repos (minun leponi). Ensimmäisen talven kylmyys sai prinssin aloittamaan suuret korjaus- ja rakennustyöt. Päärakennukseen hankittiin 10 kaakeliuunia, joiden savupiippuihin meni 15 000 tiiltä ja tallirakennuksen ja palvelusväen uuneihin 7000 tiiltä. Friedrich Wilhelm antoi istuttaa kilometrin mittaisen lehtokujan Viipurista Monrepos´hon ja laajennutti puistoa rantaan asti. Prinssi käytti rahaa tuhlaavaisesti ja rakasti herkkuja, ja hänen aikanaan kartanossa vietettiin todellista hovielämää. Herkuttelun seurauksena prinssin työpöytiin oli tehtävä syvennys muhkeaa vatsaa varten.

Friedrich Wilhelm joutui kuitenkin lähtemään Venäjältä jo kolmen vuoden kuluttua suurissa veloissa ja etsi ostajaa kolmelle Suomen maatilalleen. Niistä oli kiinnostunut vain yksi henkilö, paroni Ludwig von Nicolay, joka toimi Pietarissa kruununperillisen Paavalin kotiopettajana. Hän halusi viettää aikaa maaseudun rauhassa ja syventyä kirjallisiin harrastuksiin. Kaupat tehtiin 19.8.1788, ja von Nicolay maksoi tiloista niitä edes näkemättä 10 000 ruplaa käteisenä. Monrepos´ssa syksyllä käytyään hän oli kuitenkin kauppoihinsa tyytyväinen ja kuvaili aluetta innostuneesti kirjeessä 11-vuotiaalle pojalleen Paulille.

Nykyisen ilmeensä kartano sai Nicolayn aikana. Puistoon hän alkoi pian suunnitella polkuja, lampea ja erakkomajaa. Kun paronin taloudellinen tilanne 10 vuoden päästä antoi myöten, hän kutsui suunnittelijaksi taidepuutarhuri Johann Bisterfeldin. Meren rannalle tehtiin terassi, jolle tuotettiin marmorinen Neptunuksen patsas ja saarelle, joka myöhemmin sai nimen Ludwigstein, nousi Jupiterin patsas. Italiasta hankittiin vielä Bacchuksen patsas, Medusan pää ja Amor, jotka sijoitettiin eri puolille puistoa. Päärakennuksesta alas nurmikentälle tehtiin kaksihaaraiset portaat, joiden väliin istutettiin pensaita ja kukkia.

Kesällä 1798 Monrepos´hon saapui von Nicolayn ystävä italialainen taidemaalari ja Eremitaasin taulujen entisöijä Giuseppe Martinelli, joka jatkoi puiston ja rakennusten suunnittelua. Hän mm. piirsi kauniit kaarisillat, jotka alun perin maalattiin monivärisiksi sekä koristeltuja penkkejä. Ajan tyylisuuntauksena ollut kiinalaisuus vaikutti myös Monrepos´n rakennelmiin. Martinelli muutti suoran keskiojan polveilemaan niin, että muodostui poppelisaari, jonne tuli istutuksia ja viihtyisä lepopaikka. Päärakennuksen itäpuolelle istutettiin uusi puistokuja. Puutarha ja etenkin sen ruusut kukoistivat, ja kasvihuoneissa viljeltiin etelän hedelmiä.

Myös rakennuksia korjattiin ja uudistettiin. Päärakennuksen keskiosa korotettiin kaksikerroksiseksi, sivuille tuli yksikerroksiset siivet ja kellaritiloja laajennettiin. Puiston puoleiseen sisäänkäyntiin lisättiin päätykolmion mallinen katos, jota tuki neljä puista rapattua pylvästä. Päärakennus sai uuden katon ja palvelusväen talo, sittemmin kirjasto, korjattiin. Kasvihuone rakennettiin uudelleen nyt kivestä ja puistoalueella olevat alustalaisten talot korjattiin perusteellisesti. Alustalaisille rakennettiin myös kaksi uutta taloa eri puolille puistoa toiveena, että alueella ilmennyt ilkivalta loppuisi. Martinelli laati piirustukset myös erakkomajaan ja kalliolle pystytettävään pieneen temppeliin. Suurelle saarelle suunniteltu “vanha linna” (Ludwigsburg) valmistui vasta parin kymmenen vuoden päästä, mutta monet von Nicolayn kehittelemät puistosuunnitelmat toteutuivat.

1800-luku

1800-luku oli romantiikan aikakautta, ja puistoon nousikin sen henkeä ilmentäviä rakennelmia: kiinalainen huvimaja Marienturm, turkkilainen teltta, obeliski ja rokokoopaviljonki. Marienturmissa oli “pompeijilaisia” freskoja ja keisarinna Katariinan marmorinen rintakuva. Rokokootyylinen paviljonki “Paulstein” rakennettiin korkealle kalliolle, josta oli komea näköala koko puiston alueelle. Toiselle kalliolle pystytettiin kreikkalainen temppeli, jossa oli Neptunuksen patsas. Paronin aikana rakennettiin pääportti, jonka yläpuolella oli Nicolayn vaakuna.

Päärakennuksen korjaus valmistui 1802, ja päästessään seuraavana vuonna eläkkeelle Ludwig von Nicolay alkoi viettää Monrepos´ssa yhä pitempiä aikoja. Hän saapui sinne reessä aikaisin keväällä ja viipyi talven rekikeleihin asti. Hän olisi halunnut asettua kokonaankin Monrepos´hon, mutta hänen vaimonsa halusi talveksi Pietariin. Ludwig von Nicolay kuoli v. 1820 83-vuotiaana. Hän sai kuitenkin jäädä rakastamaansa Monrepos´hon, sillä hänet haudattiin kalliosaarelle, josta tuli suvun Ludwigstein-niminen hautasaari.

Tämän jälkeen tilan omistajaksi tuli Ludwigin ainoa poika Paul von Nicolay vuoteen 1866. Hän mm. pystytti vuonna 1831 kipsisen, kuvanveistäjä Gotthelf Borupin veistämän Väinämöisen patsaan, joka rikottiin vuonna 1871. Tilalle hankittiin uusi vuonna 1873 Johannes Takasen veistämänä. Tämä sinkkinen Väinämöisen patsas katosi Neuvostoliiton aikana 1940-luvun alussa.

1900-luku

Paulin jälkeen hänen vanhin poikansa Nicolas von Nicolay peri kartanon ja hallitsi sitä vuoteen 1869. Hänen poikansa Paul Nicolayn aikana vuosina 1869–1919 osa Monrepos`n kartanon maista myytiin Viipurin kaupungille 3,1 milj. markan hinnasta, ja kaupunki sai haltuunsa 322 ha. Monrepos oli ns. säätyperintötila eli perintöoikeus meni vanhimmalle pojalle. Tilaa ei voinut jakaa eikä omaisuutta lahjoittaa.

Palvelusväen talosta oli tehty kirjasto. Nicolayn suku oli valistunutta ja keräsi aikojen kuluessa suuren kirjaston. Rakennuksessa oli 350 neliötä ja noin 9 000 nidettä, pääasiassa ranskalaisia valistusajan kirjailijoiden teoksia sekä taide- ja matkakirjoja. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua silloinen kartanonisäntä Ludwigin pojanpojanpoika Paul Ernst von Nicolay huolestui kirjaston kohtalosta ja päätti v. 1916 sisarensa Marien kanssa antaa kirjaston 8 000 vanhinta ja tieteellisesti arvokkainta nidettä Helsingin yliopiston kirjastoon ” ikuiseksi ajoiksi ”.  Lainsäädännön jälkeen omistusoikeus kirjoihin siirtyi yliopistolle vuonna 1937.
Kirjat ovat nykyisin yliopiston kirjaston päärakennuksen Monrepos-salissa.

Vuonna 1939 syttyi talvisota, jolloin von der Pahlen’it joutuivat lähtemään Monrepos’sta. Kartanosta saatiin pelastettua vain arvokkaimmat taulut joitakin huonekaluja, mutta kaikki muu omaisuus jäi Monrepos’hon talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940. Monrepos’n kartano säilyi sodan tuhoilta ja joutui venäläisten haltuun.

Vuosina 1940–1941 Viipurin kaupunki liitettiin vasta perustettuun Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan. Monrepos’n kartanon päärakennukseen venäläiset perustivat sotasaalisvaraston, jonne kerättiin arvotavaroita Viipurista.

Jatkosodan aikana vuosina 1941 ja 1942 kartanon päärakennuksessa oli sotasairaala.
Vuonna 1942 kreivi Nicolas von der Pahlen peri kartanon tätinsä Marien kuoltua. Von der Pahlen’it viettivät kesän 1943 Monrepos’sa, jolloin myös Sophie von der Pahlen kuoli. Hänet haudattiin elokuussa Ludwistein’in hautasaareen. Viipurin menettämisen takia kesäkuussa 1944, Pahlen’it eivät voineet viettää kesäänsä Monrepos’sa.
Vuoden 1944 Moskovan välirauhan sopimuksen mukaan, joka vahvistettiin Pariisissa vuonna 1947, kartanon ja puiston kohtalo jäivät Neuvostoliiton käsiin.